Jouko Järvinen on koonnut isänsä Matti Järvisen runoja ja tarinoita kirjaan "Matti Järvinen Laakson Matin tarinoita".

Kirjan esipuhe:

"En tiedä tarkkaan milloin isä aloitti kirjoittamaan runojaan ja juttujaan, mutta vuosien mittaan niitä ehti kertyä yli viisisataa. Kun aihe ilmeentyi niin runo syntyi hetkessä, yleensä kalevalamuodossa. Niitä sai niin sukulaiset kuin ystävätkin merkkipäivinään. Runot ja jutut kertoivat tapahtumilta vanhoilta ajoilta ja nykypäivästä.

On aika lailla uskomatonta kuinka hän muisti yksityiskohdat vielä jopa 60 - 70 vuoden jälkeen. Esimerkkeinä tästä vaikka uimareissu Ilmarin kanssa ja käynti Nikkarin papan luona. Yhdestä muusta jutusta minullekin nyt vasta selvisi kuinka käynti Vihtori-enon luona noin kuuden vuoden ikäisenä oli johtaa siihen että isä olisi jäänyt sinne ottopojaksi. Olisikin voinutkin jäädä jos ei kysymys "miksen minä saa asua kotona niin kuin muutkin" olisi tullut pikku Matin huulilta. Vihtori ja hänen vaimonsa Mari olivat nimittäin lapseton pari ja Matti hyväntapainen.

Matin kirjassa tulee esiin hänen ja sisarusten lapsuus ja nuoruus, kertomuksia työelämästä ja matkoista, moottoripyörän ostosta nuorena miehenä, oman isän tuupertumisesta Ilvesmäkeen ja paljon muuta. Meille perheelle, suvulle ja monelle muullekin keuruulaiselle kirja on arvokas lähde.

Jotkut jutut ovat hauskoja, toiset muulla tavalla koskettavia. Pienikin juttu voi tuntua syvästi kuten "Pikku Hanna itkee". Mirjamille isä kirjoitti "Lapseni". Kirjan päätteeksi on runo "Lähteellemme". Viimeinen säkeistö toteutui kun isän lähtökahvit juotiin Keuruun seurakuntakeskuksessa 1. kesäkuuta 2013."

Kalix 10.10.2013 Jouko Järvinen

Uintimatka Ilmarin kanssa

Olimme noin kymmenvuotiaita. Minä kuitenkin alle kymmenen ja nuorempi ja paljon pienempi kuin Ilmari. Lähdimme Ilvesjoelle uimaan ruokatunnilla heinäaikaan. Ilmari ajoi polkupyörällä ja minä istuin rungolla ohjaustangon ja satulan välissä. Pihasta koivikkotietä alamäkeen maantielle ja siinä vinkkelimutka ja vähän jarrutusta, mutta vain sen verran kun kääntyminen vaati ettei hyvä vauhti hiljenisi turhan hiljaiseksi, koska polkeminen oli raskasta vaikka pellon kohta oli tasaista maata, mutta sitten metsän kohdalla alkoi ylämäki ja vauhti hiljeni.

Tiesin jo entuudestaan, että kun Ilmari irrottaa vasemman kätensä ja sanoo nyt, niin silloin minun on vartalon liikkeen ja käsien avulla hypättävä kyydistä ja että hän jaksaa polkea tämän mäen ylös yksin kun minä en ole painolastina ja niin minulla oli ylämäki juoksuharjoitus kun Ilmari seisaaltaan polkien junttasi mäenpäälle. Mäenpäällä minä taas hyppäsin kyytiin ja pienestä alamäestä Ilmari polki vauhtia seuraavaan ylämäkeen ja sitten oltiinkin jo Ilvesmäen päällä.

Mäenpäällä oli ensin vähänmatkaa loivaa ala mäkeä ja Ilmari kysyi, että laskenko jarruttamatta. Ne pari sekuntia, mitä minä mietin, että jos minä kiellän, niin hän saattaa laskea uhallaankin jarruttamatta ja päinvastoin, niin hänen kunniansa ei anna ruveta arkailemaan.

Mutta kun tultiin jyrkkään kohtaan missä ei enää ollut mahdollista alkaa jarruttaa huomattiin, että yöllinen ukkossade oli vienyt hiekat ja uurtanut ojan vinottain tien poikki alkaen vasemmasta tienlaidasta ja mäen alla oikealle puolelle ojaan.

Enää ei ollut mitään tehtävissä. Vauhti oli luja Ilmari huuti pidä tukevasti nyt mentiin. Kivet jyrisi pyöränvanteisiin ja pyörä pomppi, mutta ihme kyllä renkaat kesti ja pysyttiin pystyssä, ja päästiin ehjänä mäen alle.

Mäen alla paksusti pehmeää ohutta hiekkaan ja niin siinäkään ei ollut vara jarruttaa joten mentiin samaa kyytiä sillan yli Jukoperän tiehaaraan. Siitä lähti polku harjua myöten Taavettilanniemeen Ilvesjärven rantaan ja kun siellä on hyvä hiekkaranta niin tuumattiin, että kerran täällä asti ollaan, niin mennään saman tien uimaan väljemmille vesille.

Kotona kerroimme, että kyllä ukkossade oli taas vienyt hiekat Ilvesmäestä mäen alle, niin heti kysyttiin, että mites sitä pääsi pyörällä ajamaan, niin piti vastata, että ajettiin niin varovasti, että pyörää ei säretä.

Vasemmalla Matti Järvinen

Takaisin...